IIRI JA POHJOIS-IRLANTILuku tekeillä olevasta tietokirjastaVastalauseena suomenruotsalaisten vastaiselle kiihotukselle mm. Suomen Kuvalehdessä tämä sivu korvataan lähiaikoina ruotsinkielisellä.Tämän päivän näkökulmasta tuntuu kenties hämmentävältä, että Pohjois-Irlannin protestanteille iiri ei alun perin ole juurikaan ollut sen vieraampi kieli kuin katolisillekaan. Protestanttinen väestönosa muodostui nykyisen Pohjois-Irlannin alueelle - alkuperäisen Ulsterin maakunnan itäosiin - 1500-luvun lopulla aloitettujen, "istutuksiksi" (plantation/plandáil) kutsuttujen asutuskampanjojen myötä. Ulsteriin, jossa väestönsiirrot olivat laajimpia, siirtyi pääasiassa skotlantilaisia. Mitä kieltä "skotit" puhuivat tuohon maailmanaikaan? Koko sana scottus tarkoittaa keskiajan latinassa nimenomaan irlantilaista tai iirin puhujaa, ja kun piktin kieli väistyi iirin (sittemmin gaelin) tieltä, Skotlanti sai tästä nimensäkin. Nykyään skotlantilaiset nationalistit pitävät kansalliskielenään pikemminkin englannin kielen paikallista murretta, alamaiden skottia (Scots tai Lallans), jota he sinänsä aivan uskottavin perustein kutsuvat erilliseksi kieleksi - onhan sillä jonkin verran englannista eroavia kirjallisia perinteitäkin. Itsenäisen Skotlannin valtion aikoina tämän kielen nimitys omalle itselleen oli kuitenkin Inglis; Scots tarkoitti ainakin aluksi vain gaelia. Voidaan olettaa, että 1500-1600-luvuilla suurin osa tavallisesta kansasta Skotlannissa puhui ainakin maalla - ja varsinkin niillä seuduilla, joilta "istutetut" (planter/plandóir) olivat lähtöisin - pikemminkin skottigaelia kuin skottienglantia. 1600-luvulla skottigaeli tuskin erosi oleellisesti itäisen Ulsterin iiristä: olivathan Irlantia ja Skotlantia erottavan Pohjoiskanaalin (North Channel/Sruth na Maoile) molemmat rannat, Irlannin Antrim (Aontroim) ja Skotlannin Argyll (EarraGhaidheal) tuohon aikaan iirin- tai gaelinkielisen väestön asuttamia. Kaikki Matti Klingensä lukeneet tietävät hyvin, että meri pikemminkin yhdistää kuin erottaa, eikä tarvitse edes jättäytyä hänen varaansa: sanoohan Edward Dwelly jo klassisen skottigaelin sanakirjansa esipuheessa, niinkin myöhään kuin vuonna 1920, että "jotkut tutkijat pitävät eräitä tämän sanakirjan sanoja pikemminkin iirinä kuin skottigaelina, mutta monet näistä niinkutsutuista irlantilaisuuksista ovat jokapäiväistä kieltä Cantyressä" - ts. Kintyressä, Irlantia vastapäätä - "ja esiintyvät skottigaelilaisessa Raamatussa; ja Skotlannin länsiosan gaelilainen puheenparsi on niin lähellä Pohjois-Irlannin iiriä - paljon lähempänä kuin monien yhtä pitkän matkan päässä sijaitsevien paikkojen englantilaiset murteet, joita ei edes meri erota - että sanoja on tuiki helppo omaksua toiselta puolen." Nykyisin iiri on perinteisenä puhekielenä kuollut sukupuuttoon Antrimissa yhtä lailla kuin skottigaeli Kintyressä, mutta istutusten aikana voidaan sanoa näiden kahden olleen saman kielen eri murteita, varsinkin kun kirjakieli vielä 1500-luvulla oli yhteinen. Kuvaavaa kyllä ensimmäinen iiriksi tai gaeliksi koskaan painettu kirja oli englantilaisen hartauskirjan käännös klassiseen kirjaiiriin, joka kuitenkin julkaistiin Skotlannissa. Eikä se jäänyt viimeiseksi, sillä 1600-luvulta alkaen Ulsterissa ilmestyi runsaasti protestanttista hengellistä kirjallisuutta - iiriksi, ajan tavan mukaan erilaisilla paikallisesta murteista vaikutteita saaneilla muunnoksilla klassisesta kirjakielestä. Jo vuosisadan alussa ilmestyi iirinkielinen Uusi Testamentti; sitä seurasi pian anglikaanien Yleinen rukouskirja (Book of Common Prayer/Leabhar na nUrnaithe Coitianta) . 1620-luvun lopulta alkaen Irlannissa vaikutti Kilmoren hiippakunnan anglikaanipiispa William Bedell (1571-1642), jota Roger Blaney kunnioittaa jopa epiteetillä "pyhimysmäinen": uskonnollisen suvaitsemattomuuden luvatulla vuosisadalla Bedell olikin epätavallisen avaramielinen mies, kenties siksi että hän oli nähnyt maailmaa Englannin Venetsian-lähetystössä. Heti Irlantiin saavuttuaan hän otti asiakseen opetella iiriä levittääkseen tällä kielellä oikeana pitämäänsä uskoa maan väestölle. "Toisin kuin väitetään", hän sanoi, "se on pikkutarkka ja oppinut kieli täynnä vaikeuksia", hän sanoi niille jotka halveksivat iiriä alempiarvoisten alkuasukkaiden mongerruksena. Hänen vaatimuksestaan Vanha testamentti iirinnettiin alkuteksteistä, tosin käännös julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Bedellin uskontunnustusrajojen yli nauttimasta arvonannosta kertoo katolisen papin huokaus hänen hautajaisissaan: "Voisipa sieluni päästä Bedellin seuraan!" 1700-luvulla ilmestyi lisää raamatunkäännöksiä, katekismus ja Tuomas Kempiläisen "Kristuksen seuraamisesta", Imitatio Christi. Eritoten presbyteerikirkko kunnostautui iirin kielen edistäjänä: sillä saarnattiin ja käytiin teologiset kiistat anglikaanien kanssa - tämän päivän näkökulmasta se merkitsee, että poliittisten väittelyiden kieli oli iiri. Papiston ohella kieli kiinnosti muutakin älymystöä. 1700-luvun lopulla Belfastin (Béal Feirste) presbyteerisiä porvareita elähdyttivät Ranskan valistusfilosofien aatteet, ja monet haaveilivat jopa tasavallasta. Radikalisoituminen toi mukanaan kiinnostusta tavallisen kansan kieltä ja kulttuuria kohtaan, ja vuonna 1795 Belfastissa julkaistiin ensimmäinen iirin oppikirja, Bolg an Tsolair - nykyisellä oikeinkirjoituksella Bolg an tSoláthair. Kirjan esipuheesta käy ilmi, että sen tekijät ovat erinomisesti perillä iirin pitkistä kirjallisista perinteistä, jolleivät peräti liioittele niitä vertaamalla tätä kieltä latinaan ja kreikkaan. Luonnollisesti kirjan lukemisto-osa koettaa todistaa tämän sisältäen mm. mytologian teemoja viljeleviä runoja. Bolg an tSoláthair tarkoittaa "Eväspussia" mutta myös "Sitä ja tätä"; molemmat tulkinnat tekevät pienelle oppikirjalle aivan kohtuullisesti oikeutta. Tekijät pyrkivät tarjoamaan iirin oppijoille täydellisen "eväspussin" niin kielioppia, sanastoa kuin lukukappaleitakin; on hieman kyseenalaista onnistuivatko he tässä kovin hyvin, sillä teoksen sisältö on kirjavanpuoleinen, kielioppi epätasainen ja oikeinkirjoitus haparoivaa. Toisaalta sen lukukappaleisiin kuuluu realistisia dialogeja, joista tutkijakin saa kauan kaivattua tietoa Itä-Ulsterin nyttemmin kadonneista murteista. Runot Bolg varusti säemitallisin käännöksin, jotka laati nuorena kuollut Charlotte Brooke, yksi tuonaikaisen iirinkielisyysliikkeen suurista nimistä. Kaikkein suurin lienee kuitenkin William Neilson, josta elämäkerturi Séamas Ó Saothraí käyttää ansaitusti mutta anakronistisesti iirinkielistä nimeä Uilliam Mac Néill. Neilson (1774-1821) oli presbyteeripapin poika Downin (An Dún) kreivikunnasta, Rademonista (Ráth Éamainn). Hän ei tosin puhunut iiriä kotona, mutta harjaantui jo lapsena keskustelemaan maalaisihmisten kanssa näiden omalla murteella, eikä vähiten siksi, että isä saarnasi usein iiriksi. Kaksikielisyytensä ansiosta William kiinnostui kielistä yleensä ja paneutui jo poikavuosinaan omatoimisesti mm. kreikkaan ja latinaan, mikä tietysti sopikin hyvin pappisperheen pojalle. Teologi hänestäkin tuli, ja Glasgowssa opintonsa suoritettuaan hän yleni Dundalkin (Dún Dealgan) presbyteeriseurakunnan pastoriksi. Neilson ei koskan luopunut iiristään: joutuipa hän kerran pidätetyksikin saarnattuaan tällä kielellä protestanteista ja katolisista koostuneelle kuulijakunnalle. Vuoden 1798 kansannousu, jota tukemaan oli saapunut ranskalaisia joukkoja, kummitteli vielä vallanpitäjien mielessä; eikä seurakunnan ekumeenista kokoonpanoa luettu Neilsonille ainakaan lieventäväksi asianhaaraksi, sillä Theobald Wolfe Tone ja muut kapinajohtajat olivat nimenomaan pyrkineet yhdistämään irlantilaiset yli uskontorajojen Englannin valtaa vastaan. Tilaisuus haiskahti siis ties millaiselta kansankiihotukselta ja vallankumouspropagandalta. Onneksi pastori epäpoliittisena henkilönä selvisi pidätyksestä pelkällä säikähdyksellä ja saattoi jatkaa työtään, josta hänet aikanaan palkittiin akatemiajäsenyydellä. Hieman ennen kuolemaansa hän sai valmiiksi omat iirin kielen oppikirjansa, jotka olivatkin edistysaskel Bolgiin verrattuna; lukukappaleina hän käytti kansansatuja, koska Herran sanan levittäjän kuului olla ennen kaikkea perillä kansan todellisesta puhekielestä, ei niinkään mytologisesta runoudesta. Hänen käyttämänsä oikeinkirjoitus muistuttaa enemmän nykyistä skottigaelia kuin klassista uusiiriä, mikä kertoo jotakin Itä-Ulsterin murteen suhteista Skotlantiin päin. 1800-luvun alussa Belfast oli vireä kulttuurikaupunki ja nimenomaan iirinkielisen sivistyksen huomattava keskus. Siellä oli oma korkeakoulunsa, 1810 perustettu Belfastin akateeminen laitos (Belfast Academical Institution), jossa Neilson ehti ennen kuolemaansa opettaa jonkin aikaa iiriä, sekä joukko Irlannin omaperäistä kulttuuria vaalivia järjestöjä, kuten Irlantilaisen harpun musiikkiyhdistys (Irish Harp Society) sekä tietenkin iirin kielen seura (Ulster Gaelic Society). Näihin seuroihin kuului Neilsonin kaltaisia oppineita, jotka eivät välttämättä mieltäneet mitään ristiriitaa olevankaan iirin kielen ja Englannin kruunulle osoitetun uskollisuuden välillä. Vuoden 1798 kapinalliset eivät itse asiassa olleetkaan niin kiinnostuneita iirin kielen viljelystä kuin Belfastin lojaalit protestantit. Protestanttien iirinharrastus jatkui pitkälle 1800-luvun puolelle. Kuningatar Viktoriakin toivotettiin vuonna 1830 tervetulleeksi Belfastiin iirinkielisin huudoin ja plakaatein. Jopa nykyaikaisen unionismiaatteen perustava kokous pidettiin vuonna 1892 iirinkielisten lippujen alla: iskulauseena oli Erin go bragh - englantilaisvaikutteinen oikeinkirjoitus sanoista Éire - murteellisesti Éirinn - go brách, "Irlanti ikuisesti". Nykyisin unionismi ja iirin kieli ovat monien mielestä kuin kissa ja koira: iiriä pidetään laajalti - sekä Irlannissa että ulkomailla - IRA:n pomminposauttelijoiden salakielenä. Kun Helsingin Sanomat syksyllä 1998 julkaisi Irlannin kulttuurille omistetun liitteen, iirinkielisten näkökulmaa sai edustaa Sinn Féinin Dublinin toimiston puhetorvi, ikään kuin kieltä ei edes tasavallan puolella käyttäisi kukaan muu kuin IRA:n pyssymiehet tukijoukkoineen! Samaa kliseetä on pönkittänyt myös monella tapaa etevän, mutta iirin kieleen tarpeettoman vihamielisesti suhtautuvan belfastilaiskirjailijan Robert McLiam Wilsonin suosittu ja kirjallisesti aivan onnistunut romaani "Eureka Street, Belfast", jossa iiriä pilkataan kielen puhujia loukkaavalla, ennen kaikkea hyvin epäoikeudenmukaisella tavalla. Hänen kuvauksensa sadistisesta iirinkielisestä runoilijasta latelemassa syytöksiä kuolintuskissaan kituvalle brittisotilaalle ei ainakaan kohtele asiallisesti Pohjois-Irlannin iirinkielistä nykykirjallisuutta, joka tuskin ihannoi väkivaltaa ja tappamista sen enempää kuin englanninkielinenkään. Yksi osuvimpia ja traagisimpia kaunokirjallisia kuvauksia Ulsterin konfliktista ja väkivallan vastustamisen vaikeudesta onkin itse asiassa iirinkielinen nykyklassikko: Séamus Ó Néillin vuonna 1959 ensi kerran julkaistu romaani Máire Nic Artáin, joka on taannoin ilmestynyt taskupainoksena. Tämä on kielenkäytön ja tyylin osalta varsin onnistunut, koruttoman realistinen ja sentimentaalisuuteen sortumaton kirja protestanttipojan ja katolisen tytön rakkaudesta, avioliitosta ja toivottomista ponnisteluista pysyä puolueettomana kahden tulen välissä, eikä se todellakaan tyydy ratkaisemaan Pohjois-Irlannin ongelmaa minkään osapuolen iskulauseilla. Jotain voidaan tietenkin päätellä siitä, että tällainen teos sai odottaa uusintapainostaan vuosikymmeniä eikä ilmeisestikään kelvannut Pohjois-Irlannin katolisten koulujen oppimateriaaliksi. Kun iiri on Ulsterissa ollut historiallisesti näinkin läheisissä väleissä protestantteihin, on tarpeen kysyä, mikä katkaisi historiallisen jatkuvuuden ja synnytti heihin vihamielen kieltä kohtaan. Syytä on parasta aina hakea niin sysistä kuin sepistäkin, mutta oma osuutensa oli iirinkielisyysliikkeen ajautumisella nationalistien käsiin 1900-luvun puolella. Iirin kielen liiton (Conradh na Gaeilge/Gaelic League) perustaja Douglas Hyde, Dubhghlas de hÍde, oli itse protestantti Roscommonista (Ros Comáin), Irlannin läntisestä sisämaasta. Hänen iskusanansa oli epäpoliittisuus: hän julisti, että iirin kielen asia oli avoin kaikkien ajaa uskontokunnasta ja poliittisesta kannasta riippumatta , mistä hän tietysti itsekin oli elävä todiste; ja hän saikin houkuteltua mukaan myös tiukkoja Ulsterin unionisteja. Hyde ei kuitenkaan ollut aivan niin puolueeton kuin antoi ymmärtää. Nuorena miehenä hän oli ollut selvästi kallellaan nationalismiin päin, ja hänellä oli yhteyksiä äärinationalistien maanalaiseen feeniläisveljeskuntaan, IRB:hen - järjestö oli kuulemma niin salainen, etteivät jäsenet itsekään tienneet, tarkoittiko lyhenne Irlannin "tasavaltaista" vai "vallankumouksellista" veljeskuntaa. Länsi-irlantilaisena hän suhtautui hieman halveksien Ulsterin protestantteihin,joita hän piti vieraana aineksena kansanruumiissa. Väite on rasistinen, ja - kuten edellä olemme nähneet - myös asiallisesti pätemätön: ei vain siksi, että "istutetut" olivat gaelilaisina skotlantilaisina kieleltään ja kulttuuriltaan hyvinkin lähellä gaelilaista irlantilaista, vaan myös siksi, että kääntymykset ja seka-avioliitot olivat istutudsaikoina todennäköisesti varsin paljon tavallisempia kuin kummankaan puolen propagandistit haluavat tunnustaa. Jo iirin kielen liiton perustamispuheessaan vuonna 1893 Hyde tasapainotteli vaikeasti ilminationalismin ja epäpoliittisuuden välillä. Hänen perusväittämänsä oli, että irlantilainen kansallistunne on kummallisen vajavaista ja jakomielistäkin laatua: jäljitellessään kaikkea englantilaista ja hylätessään oman kulttuurinsa ja kielensä irlantilainen tuntee samalla epämääräistä vastenmielisyyttä Englantia kohtaan, iloitsee sen onnettomuudesta ja harmittelee sen menestystä. Tästä hän johti sekä unionisteille että nationalisteille sopivat perusteet liittyä iirinkielisyysasian tukijoukkoihin. Unionisti saattoi iirin hyväksi toimimalla auttaa irlantilaisia pääsemään sellaiseen sopusointuun itsensä kanssa, ettei heidän enää tarvitsisi kannattaa kaikenlaisia kapina-aatteita ja nationalismeja; nationalisti taas tarvitsi myönteisempää sisältöä aatteelleen kuin pelkän Englannin vastustamisen, sillä eihän ollut mitään mieltä vaatia itsenäisyyttä sellaiselle Irlannille, joka oli pelkästään Britannian halpa piraattikopio. Tietenkään unionismin kissa ja nationalismin koira eivät loppujen lopuksi mahtuneet saman katon alle. Tarvittiin Hyden huono ulosanti ja kiihkeä iiri-innostus hössöttämään ristiriita näkymättömiin. Sitä mukaa kun hänen henkilökohtainen hurmauskykynsä rapistui ja poliittiset intohimot alkoivat kuohua, konflikti tuli yhä selvemmin näkyviin. 1900-luvun ensimmäiset puolitoista vuosikymmentä olivat Irlannissa hiljalleen kiristyvän poliittisen kriisin aikaa, kun nationalistit vaativat maalle itsehallintoa ja Ulsterin protestantit suhtautuivat siihen epäillen, peläten joutuvansa nationalistien jyrän alle. sekä autonomian kannattajat että vastustajat kaivautuivat vähitellen juoksuhautoihinsa organisoiden pyssyporukoita toistensa päänmenoksi. Kysymys protestanttivoittoisen Ulsterin maakunnan asemasta tulevan itsehallinnollisen Irlannin sisällä oli hyvää vauhtia kärjistymässä sisällissodaksi, kun ensimmäinen maailmansota puhkesi ja pani Britannian ja Irlannin sisäpolitiikan toistaiseksi jäihin. Protestanttien vapaaehtoisjoukot sulautettiin brittiarmeijaan kahdenneksikymmenenneksikolmanneksi divisioonaksi, Ulsterin divisioonaksi, joka tapatti itsensä ansiokkaasti Sommessa. Myös monia nationalististen vapaaehtoisten asekoulutuksen saaneita katolisia liittyi taisteluun Saksaa vastaan länsirintaman juoksuhaudoissa. Pinnan alla kuitenkin kyti yhä. Tämä henkien taistelu ei tietenkään voinut olla heijastumatta iirinkielisyysliikkeen sisälle. Feeniläisveljeskunnan äärikansallismieliset soluttivat ensin Sinn Féinin, joka oli alun perin varsin maltillinen nationalistipuolue, ja Sinn Féin vuorostaan iirin kielen liiton. Monet kyliä kiertävät iirin kielen matkasaarnaajat (timire) toimivat lopulta käytännössä lähinnä feeniläisveljeskunnan värväreinä ja agitaattoreina. Moinen kehitys vieroitti tietysti pian unionistit ja protestantit koko liitosta. Vuonna 1907 siitä eronnut anglikaanipastori ja suosittu romaanikirjailija George Birmingham, oikealta nimeltään James Hannay, osoitti Hydelle jäähyväiskirjeen, jossa hän moitti ystäväänsä "hallinnasta riistäytyvän hirviön luoneeksi Frankensteiniksi" ja ennusti tämän pian joutuvan eroamaan perustamastaan järjestöstä. Itse asiassa Hyde jaksoi vielä kahdeksan vuotta, vuoden 1915 Dundalkin (Dún Dealgan) kokoukseen asti. Feeniläisveljeskunta kaappasi tuolloin liiton ehtiäkseen ennen redmondilaisia - John Redmondin parlamentaarisen nationalistipuolueen kannattajia - joiden huhuttiin valmistelevan samanlaista valtausta. Unionistit olivat ottaneet hatkat koko puljusta aikapäiviä sitten, ja enää kiisteltiin vain siitä, pitikö kaikkien jäsenten olla sinnféiniläisiä änkyröitä vai saisivatko redmondilaiset nynnyt leikkiä mukana. Samanaikaisesti kuitenkin ulospäin näytettiin viatonta naamaa ja paheksuttiin kaikkia vihjauksia, että iirin kielen liitto muka olisi poliittinen. Seurattuaan tätä kähmintää aikansa ja nähtyään feeniläisten junttaavan liiton hallituksen täyteen omia, usein täysin iirintaidottomia miehiään Hyde juoksi sananmukaisesti karkuun sekä kokouksesta että koko liitosta. 1920-luvun alussa Irlantia repi ensin vapaussota englantilaisia vastaan, sitten sisällissota. Pääsiäisenä 1916 Dublinissa kapinoineet nationalistit olivat vielä saaneet kuulla maanmiehiltään pelkkiä pilkkahuutoja, kun heitä kuljetettiin vankilaan ammuttaviksi tai internoitaviksi. Kapinan kukistaneen kenraali Maxwellin sotilashallinto kuitenkin kohteli maltillisia ja kapinan tuominneitakin nationalisteja vihollisina vangiten pari tuhatta aivan syytöntä ihmistä. Tämä radikalisoi mielialat nopeasti, ja kun Britannian pääministeri David Lloyd-George tuli harkitsematonta kyllä vielä julistaneeksi Irlantiin yleisen asevelvollisuuden huhtikuussa 1918, tilanne karkasi hänen käsistään. Irlanti julistautui itsenäiseksi, valitsi oman parlamenttinsa Dáil Éireannin ja aloitti taistelun englantilaisia poliiseja ja sotilaita vastaan. Nämä saivat tuekseen eräänlaisia vapaajoukkoja, raaistuneita maailmansodan veteraaneja, jotka improvisoidun univormukuosinsa vuoksi saivat pilkkanimen "mustat ja nahanruskeat" (the Black and Tans, na Dúchrónaigh). Virallisena tehtävänään heillä oli irlantilaisten sissien - Irlannin tasavallan epävirallisen armeijan - murskaaminen; käytännössä he lähinnä riekkuivat tehokkaan johdon puutteessa rosvosakkeina pitkin pitäjiä, särkivät julkisia rakennuksia, hakkasivat ja jopa surmasivat nationalistin näköisinä pitämiään ihmisiä sekä yleensä herättivät pelkoa ja levottomuutta. Keskeltä tätä kaaosta nousi myös erillinen Pohjois-Irlannin valtio, jonka rajat määritteli joulukuussa 1920 säädetty laki Irlannin hallituksesta. Irlantilaiset nationalistit eivät kuitenkaan halunneet tunnustaa mokomaa tekelettä ollenkaan. Sen rajat oli vedetty heidän mielestään pelkästään protestanttien ylivallan varmistamiseksi: se ei edes noudattanut Ulsterin maakunnan historiallisia rajoja, vaan jätti yhdeksästä kreivikunnasta pois kolme voittopuolisesti katolista (Monaghan/Muineachán, Donegal/Tír Chonaill ja Cavan/An Cabhán) kelpuuttaen mukaan vain ne kuusi joissa puntit olivat tasan tai protestanteilla selvä enemmistö (Derry/Doire, Fermanagh/Fear Manach, Tyrone/Tír Eoghain, Antrim/Aontroim, Armagh/Ard Mhacha ja Down/An Dún). Irlannin tasavallan armeija, IRA, hyökkäili väijytyksin ja salamurhin niin brittiarmeijan kuin poliisinkin kimppuun, jopa protestanttisten siviilien. Tämän protestantit kostivat katolisille siviileille ajaen heitä pois työpaikoiltaan, pahoinpidellen useita ja hakaten joitakin jopa hengiltä. Kun katoliset alkoivat vastata samalla mitalla, järjestystä valvomaan perustettiin ns. Ulsterin erityinen konstaapelikunta, Ulster Special Constabulary. Suurimman osan tästä protestanttien käsikassarana pidetystä poliisivoimasta muodostivat ns. B-luokan erityiset, B-Specials, jotka leimautuivat katolisten silmissä nopeasti epämääräiseksi murhaajasakiksi. Vuoden 1921 vaaleissa valittiin Pohjois-Irlannin ensimmäinen parlamentti, suurelta osaltaan unionistien miehittämä ja siksi ilman katolisiakin edustajia päätösvaltainen. Pääministeriksi nousi sir James Craig, sittemmin aateloituna lordi Craigavon, joka esti itsepäisesti Lloyd-Georgea esittämästäkään Irlannin yhdistämistä tasavallan edustajille, kun aselepo samana vuonna saatiin aikaan ja rauhanneuvottelut käyntiin brittihallituksen ja Dublinin välillä. Irlantilaisten johtaja Michael Collins sai tyytyä Irlannin jakoon ja "Irlannin vapaavaltion" perustamiseen Kanadan ja Australian kaltaisena dominiona, sisäisesti itsenäisenä maana Englannin kruunun muodollisessa alaisuudessa. Osa Collinsin omista miehistä - mm. Irlannin historian myöhempi voimamies Éamon de Valera - sanoutui irti koko rauhansopimuksesta, olkoonkin että heitä hermostutti Pohjois-Irlannin eroa paljon enemmän dominion asema ja sen edellyttämä uskollisuudenvala Englannin kruunulle. He halusivat täyttä itsenäisyyttä, eivätkä englantilaista kenraalikuvernööriä asioitaan määräilemään. Niinpä irlantilaisten kesken puhkesi sisällissota, iiriksi Cogadh na gCarad, ystävien sota - muistutuksena iirinkielisestä sanonnasta cogadh carad, caoi namhad - ystävien sota, vihollisten etu. Entiset ystävät murhauttivat ja teloituttivat toisiaan, ja hengestään pääsi mm. itse Collins. IRA - jolla nimellä tästedes kutsuttiin rauhansopimusta vastustavaa osaa Irlannin tasavallan armeijasta - aloitti rajun väkivaltakampanjan Pohjois-Irlannissa, ja eräässä mielessä sen voi sanoa jatkuneen meidän päiviimme asti, toki välillä lientyen tai tauoten. Kampanjan vastustamiseksi Pohjois-Irlannin parlamentti sääti ns. siviiliviranomaisten erityisvaltuuslain, joka sekin jäi varsin pitkäikäiseksi. Se herätti pahaa verta Irlannissa ja kyseenalaista huomiota ulkomailla: Etelä-Afrikan rotusortohallitus vastasi aikoinaan kritisoijilleen olevansa halukas vaihtamaan koko apartheid-lainsäädännön yhteen pykälään tätä lakia. Kun Irlannin jako näytti toistaiseksi jäävän voimaan, pohjoisen kielenharrastajat organisoitui erilliseksi autonomiseksi alajärjestöksi, joka tosin muodollisesti jäi osaksi yhteistä iirin kielen liittoa. Comhaltas Uladh, Ulsterin toverikunta, syntyi vuonna 1926, ja sitä perustamassa oli ennen kaikkea katolisia pappeja. Toverikuntaa johti sen alkuaikoina vahvan miehen kovin kourin pastori Lorcán Ó Muirí (vanhalla oikeinkirjoituksella Ó Muireadhaigh, 1883-1941). Pastori oli ehtinyt järkyttää maltillisempia ja englantilaismielisempiä hengenmiehiä rajulla nationalismillaan ja iirinkielisyysinnostuksellaan jo opiskeluaikoinaan: itse asiassa hän joutui päättämään opintonsa Minnesotassa, kun Maynoothin (Maigh Nuad) pappisseminaari antoi hänelle kenkää liian ärhäkän kampanjoinnin vuoksi. Toverikunnan toiminta-alueeksi tuli koko perinteinen Ulsterin maakunta, ei vain Pohjois-Irlanti. Tämän lisäksi Ó Muirí halusi huolehtia myös Louthin (Lú) kreivikunnasta, joka sijaitsee Leinsterin maakunnan (Cúige Laighin) puolella, joskin se on aiempina vuosisatoina luettu myös Ulsteriin (Cúige Uladh). Pahat kielet väittävät pastorin ottaneen Louthin toverikuntansa vastuulle siksi että se oli hänen oma kotiseutunsa. Tosin tuossa kreivikunnassa puhuttu iiri, josta oli vuosisadan alussa vielä rippeitä jäljellä, kuului kiistatta Ulsterin murreryhmään. Murrekysymyksessä Ó Muirí edusti ankaran provinsiaalista kantaa. Ulsterin murre, joka eroaa sekä sanastoltaan, kieliopiltaan että ääntämiseltään huomattavasti eteläisemmistä iirin kielen muodoista, sai ehdottoman etusijan toverikunnan toiminnassa. Vuonna 1935 Ó Muirí jopa hajoitti korkeimman omakätisesti erään haaraosaston Dundalkissa, joka oli kehdannut päästää Munsterin murteen hallitsevaan asemaan. Rakentavampi toimenpide, jossa pastori oli osallisena, oli kuukausittain ilmestyvän An tUltach ("Ulsterilainen") -aikakauslehden perustaminen maakunnan kirjoittajien foorumiksi - jo 1924, ennen kuin Toverikuntaa oli pantu pystyynkään. An tUltach ilmestyy yhä, ja vuosien varrella siihen ovat kirjoittaneet käytännöllisesti katsoen kaikki merkittävät iirinkieliset ulsterilaiskirjailijat. Iirin kielelle koittivat Pohjois-Irlannin valtion perustamisen myötä kovat ajat. Siviiliviranomaisten erityisvaltuuslaki ja muut yhtä töykeät säädökset, kirjoitetut tai kirjoittamattomat, kavensivat katolisten kansalaisoikeuksia - ja koko iiri oli jäänyt katolisten asiaksi. Vuonna 1922 suuri osa Pohjois- Irlannin katolisia kouluja - kolmannes kansakouluista ja kaikki oppikoulut - boikotoi Dublinin hallituksen hiljaisella tuella, opettajien nostaessa sen maksamaa palkkaa, Pohjois-Irlannin opetusministeriötä vastaan vaatien oikeutta mm. noudattaa vapaavaltion opetussuunnitelmia. Belfastin hallituksen vastaus oli iirin kielen aseman heikentäminen ja yritys lakkauttaa sen opetus kokonaan. Tästä seurasi pitkällinen kissanhännänveto: Katoliset koulut vaativat iirinopetukselle rahoitusta ja parempaa asemaa. Unionistiset hallitusherrat yrittivät marginalisoida iirin valinnaisaineeksi. Silti ärjyimmät lojalistit soimasivat sitä katolisten paapomisesta ja verorahojen haaskuusta turhuuksiin, koska iiriä ylipäätään sai opettaa. Hallitus oli vaikeassa välikädessä. Sen keskeiset tukijat lähtivät siitä, että heidän ikioma valtionsa oli yhtä protestanttinen kuin Irlannin vapaavaltio, sittemmin tasavalta, katolinen: nationalistinen vähemmistö ei ollut mikään Hänen Majesteettinsa perustuslaillinen oppositio, vaan vieraan vallan viides kolonna, sisäinen vihollinen, jonka hyväksi ei saanut tehdä myönnytyksiä. Toisaalta taas katoliset, joita sentään oli useita kymmeniä prosentteja väestöstä, pystyivät halutessaan horjuttamaan Pohjois-Irlantia ja tekemään sen mahdottomaksi hallita - juuri näinhän kävi, kun ristiriidat kärjistyivät sisällissodaksi 1970-luvulla. Ei siis ollut viisasta ehdoin tahdoin vieraannuttaa heitä entistäkin enempää eikä viedä heiltä sellaisia oikeuksia - kuten oikeutta opiskella iiriä - joita he sentään olivat jo todistetusti nauttineet ennen Irlannin itsenäisyyssotaa ja jakoa. Pohjois-Irlanti oli perustettu takaamaan protestanteille Britannian alamaisen oikeudet - miksei siis myös katolisille? Näiden riitojen aikana Pohjois-Irlannin viimeiset syntyperäiset iirinkieliset - monet heistä protestantteja - kuolivat vanhuuteen. Heidän olemassaoloaan eivät unionistiset vallanpitäjät halunneet myöntää: näiden mielestä iiri oli vieras, ulkomailla puhuttu kieli, jonka opetusta ja ylläpitoa Pohjois-Irlannin ei välttämättä tarvinnut rahoittaa - etenkin kun iirinopiskelijoiden arveltiin pyrkivän työllistymään Irlannin vapaavaltion/tasavallan valtiokoneistoon. Äärilojalistien mielestä iirin kieltä saatettaisiin käyttää "levottomuuksien lietsomiseen" (fomenting trouble), joten se oli paras kieltää kokonaan. Mitä "levottomuuksien lietsominen" käytännössä tarkoitti, ei ole aivan selvää. Näyttääkin siltä, että moinen syytös oli pelkkä retorinen kuvio, jonka lojalistit kopioivat toisiltaan miettimättä sille konkreettista sisältöä. Käytännössä Pohjois-Irlannin hallitukset olivat yleensä halukkaita jonkinasteisiin myönnytyksiin iirinopetuksen hyväksi, kunhan kieli pysyisi vähäpätöisenä hanttiaineena. Vaihtoehto oli ajaa se maanalaisiin puskakouluihin, jolloin siitä tulisi "levottomuuksien lietsomisen" väline huomattavasti varmemmin. Tämä viesti ei kuitenkaan mennyt kovin perille lojalistien kenttään. Saattoihan sieltä jo tuolloin, kauan ennen Ian Paisleyn aikoja, aina nousta esiin yksittäisiä karismaattisia kansanjohtajia, jotka keräsivät poliittisia irtopisteitä nostamalla äläkän iirin opetuksen sallimisesta ja rahoittamisesta. Toinen maailmansota muutti tilannetta huomattavasti: Hitlerin viiksien edessä vapisi moni karski lojalisti. Kun saksalaisten pommit räjähtelivät Belfastissa tappaen sadoittain ihmisiä, Sir Basil Brooke, aateloituna varakreivi Brookeborough, aikoinaan B-erityiskonstaapelien värväri ja sattumoisin Charlotte Brooken etäinen sukulainen, lupasi äänestää kiitollisena Irlannin jälleenyhdistämisen puolesta ja taivuttaa tukijoukkonsakin tälle kannalle, jos oppositiosta nyttemmin maan isäksi kohonnut Éamon de Valera veisi Irlannin sotaan liittoutuneiden puolelle. De Valeraa kosiskelivatkin kaunokielin riveihinsä sekä britit että amerikkalaiset, mutta hän piti päänsä. Kenties häntä pelotti ajatus saksalaisista pommikoneista Dublinin yllä: yksi lentue oli jo suunnasta erehdyttyään - tai mahdollisesti tahallisena painostustoimena? - tullut pommittaneeksi puolueettoman Irlannin pääkaupunkia surmaten kolmisenkymmentä asukasta. Ison-Britannian kaikkien kelttikielten asema parani noina aikoina melkoisesti, kun joka kansanosan uskollisuus sotaponnisteluille pyrittiin takaamaan. Vuonna 1942 kymrin huonoa kohtelua edellisellä vuosisadalla pyydettiin virallisesti anteeksi ja viranomaiset ryhtyivät edistämään kielen käyttöä ja opetusta Walesin kouluissa. Tässä tilanteessa, totesi Pohjois-Irlannin kaikkea muuta kuin iiriystävällinen opetusministeri John Robb, "näyttäisi erittäin kömpelöltä kieltää iirin kieli kouluissamme ilmeisestä kysynnästä huolimatta". Olisipa moinen kielto voitu tulkita epälojaalisuudeksikin Englannin kruunua kohtaan hädän hetkellä; ja sellainen syytös olisi sattunut kipeästi kehen tahansa unionistiseen protestanttiin. Siitä pitäen iirin kieltä on suvaittu Pohjois-Irlannin kouluissa vieraana kielenä, joskin äärilojalistien ajoittain paheksumana. Sen todellinen renessanssi elävänä puhekielenä on kuitenkin tuorempaa perua ja melko suoraa seurausta viime vuosikymmenten levottomuuksista. Pohjois-Irlannin pitkän sisällissodan alkuhistoria tuo mieleen Neuvostoliiton hajoamisen. 60-luvun alkupuolella unionistien valtion johtoon nousi protestanttinen Gorbatshov, Terence O'Neill, käytännön ja asialinjan mies, jonka tavoitteena oli sulauttaa katoliset yhteiskuntaan luomalla heille mahdollisuudet mukavaan keskiluokkaistumiseen ja poroporvarillistumiseen. Hän kannatti hyvinvointivaltiota ja konsensusta uskoen nationalismin olevan vain sijaistoimintaa ja työttömyyden, aineellisen hädän ja köyhyyden olevan katolisten todellisia ongelmia. Annetaan katoliselle mahdollisuus luoda uraa, ostaa jääkaappi ja paritalonpuolikas - ja kas, koko nationalismia ei tarvita enää. O'Neill uskoi tällä politiikalla vielä näkevänsä katolisia jopa unionistipuolueen jäseninä ja edustajina Stormontissa, Pohjois-Irlannin parlamentissa. Seuraukset tunnetaankin: katutason unionisti ei muuttanut omaa suhtautumistaan katolisiin vain sen takia että joku poliitikko puhui puupöntössä läpiä (puu)päähänsä; katoliset saivat rohkeutta organisoitua vaatimaan oikeuksiaan mielenosoituksin ja mellakoimalla; äärilojalistit hermostuivat O'Neillin puheista arvellen hänen pettävän niin valtion, aatteen kuin perustuslain; ja lopulta tilanne karkasi käsistä. IRA ja protestanttiset kuolemanpartiot aktivoituivat, O'Neill joutui eroamaan niin omien kuin katolistenkin ylenkatsomana, Stormontin parlamentti pantiin viralta ja koko maakunta siirtyi Lontoon suoraan sotajoukkokomentoon. Iirin kielelle tämä merkitsi yllättävää piristysruisketta. On kuitenkin totta että uusi nousu käynnistyi valitettavan yksipuolisten - katolis-nationalististen - kiihokkeiden vaikutuksesta. Monet vankiloissa lusivat IRA:n miehet opettelivat aikansa kuluksi iiriä, jota vangit myös käyttivät salakielenä tai identiteettiään korostaakseen ("British Army speaks English - what do you speak?"). Aina sanaleikeille persot irlantilaiset alkoivat puhua "Jailtachtista" - kontaminaatio englannin sanasta jail, vankila, ja iirin termistä Gaeltacht, iirinkielisten asuma-alue. Siviilissä, IRA:n piilopaikkojen ja vankilan seinien ulkopuolella, monet katoliset opiskelivat kieltä osoittaakseen solidaarisuuttaan tiilenpäitä lukeville tai vapauden puolesta pommeja viritteleville ystävilleen. Asiaan vaikuttivat myös nälkälakot vuonna 1981: Bobby Sands, tai - kuten hän itse iirinsi nimensä - Roibeard Ó Seachnasaigh, niiden ensimmäinen marttyyri, oli myös iirin kielen harrastaja, joka loi IRA:n kannattajien iskulauseen tiocfaidh ár lá, "vielä meidänkin päivämme koittaa" - tai "viel' uusi päivä kaiken muuttaa voi", kuten meillä tavattiin sanoa silloin kun Runeberg oli muodissa. (Tosin sama ajatus ilmaistaan iiriksi aidommin sanonnalla beidh lá eile ag an Phaorach, joka viittaa varhaisempaan historiaan.) Toinen ajan henkeä kuvastava iskulause oli, kuten eräässä 1980-luvun alussa julkaistussa pamfletissa uhottiin, että "jokainen iiriksi lausuttu sana on luoti taistelussa Irlannin vapauden puolesta". Nationalismi on kuitenkin hyvä renki, mutta huono isäntä. Iirin kielen käyttäminen kulttuurisena aseena ei välttämättä hyödytä iirinkielisyysliikkeen asiaa eikä saa ihmisiä aidosti innostumaan iirinkielisestä kulttuurista. Tätä havainnollistaa sattuvasti Aodán Mac Póilínin kertomus. Kerran hänen kävellessään ärjynationalistiystävänsä seurassa belfastilaista katua ystävä tuli vilkaisseeksi taakseen, valpastui ja pyysi Mac Póilínia puhumaan iiriä. Mac Póilín hämmentyi tietäen hyvin, että toinen ei osannut kieltä ainakaan hyödyksi asti, mutta alkoi kuuliaisesti solkata iirinkielisiä kohteliaisuusfraaseja. Samalla hänen ystävänsä alkoi messuta Ave Maria -rukousta ensimmäisellä kotimaisellaan: Sé do bheatha, a Mhuire, atá lán de ghrásta, tá an Tiarna leat ("Terve Maria, armon täyttämä, Herra on sinun kanssasi"). Tätä jatkui jonkin aikaa, sitten heidän ohitseen marssi sotilasosasto, ja Mac Póilínin ystävä jatkoi deklamointiaan kunnes britit olivat ehtineet kuulomatkaa kauemmas. Silloin ukko kääntyi Mac Póilínin puoleen ja sanoi englanniksi: "Oppivatpahan ainakin että meillä on oma kulttuuri!" Mac Póilín, joka nyttemmin johtaa Ultach-trustia, Ison-Britannian valtion tukemaa iirinkielisen kulttuurin edistämisrahastoa, suhtautui tietenkin moiseen sekavin tuntein. Hänen tavoitteensa --trustin tavoite - on tehdä iirin kielestä hyväksytty ja arvostettu osa kaikkien pohjoisirlantilaisten kulttuuria. Mutta tuoloin hän oli iirinkielisen belfastilaiskoulun rehtori - koulun, joka joutui toistakymmentä vuotta työskentelemään ilman valtionapua täysin vapaaehtoisen rahoituksen varassa. Mac Póilín ei tietenkään voinut kieltäytyä lahjoituksista eikä rahankeruuavusta, jota Ave Maria -miehen kaltaiset iiriä osaamattomat tarjosivat, vaikka heidän motiivinsa olikin lähinnä viranomaisille ja armeijalle haistattelu. Iirinkielisyysliike on toki organisaationa aivan erillään Sinn Féinistä ja IRA:sta, ja sen suhde tasavaltalaisiin näyttää pikemminkin taktiselta kuin strategiselta liitolta, olkoonkin että monet aktiiviset sinnféiniläiset ovat iirinpuhujia ja päinvastoin, kun rekrytointipohja on yhteinen. Sinn Féinin on pakko ajaa kieliliikkeen asiaa, koska Irlannin kulttuurinen itsenäisyys Englannista on oleellinen osa puolueen ideologiaa, mutta se ei merkitse, että kaikki puolueen jäsenet osaisivat iiriä tai edes haluaisivat sitä opetella. Jos iiriaktivisti äänestää Sinn Féiniä, on paljon mahdollista että hän ei kannata puolueen päätavoitetta - Irlannin yhdistämistä - juuri ollenkaan, mutta haluaa kompromissittomia edusmiehiä luottamuselimiin kielen asiaa ajamaan, eritoten kun nationalistien maltillisempi puolue, John Humen ja Séamus Mallonin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue SDLP, ei ole sanottavasti profiloitunut iirin kielen edistäjänä. Kyseessä on siis reaalipoliittinen valtapeli, jossa lehmät ovat kaupan. Luonnollisesti tämä ei ole ollut omiaan lisäämään iirin suosiota katolisen yhteisön ulkopuolella, vaikka yhä useammat protestantit ovatkin alkaneet harrastaa kieltä - jopa jotkut lojalistiterroristeina vankilassa istuneet, joiden uteliaisuus on herännyt naapurisellin katolisten puhuessa iiriä keskenään. Suuri osa eritoten työväenluokkaisista protestanteista vieroksuu yhä "terroristien kieltä", ja ennen vuotta 1981 Pohjois-Irlannin BBC:kään ei suostunut aloittamaan iirinkielisiä lähetyksiä, vaikka niin kymri kuin skottigaelikin olivat jo paljon aiemmin päässeet eetterin aalloille. Nyttemmin tilanne on toki aivan toinen: BBC:llä on iirin kielisiä radio- ja televisiotoimittajia, ja se osallistui vuonna 1995 kuvatun iirin televisiokurssin Now you're Talking tuotantoon. Myös Ultach-trustin perustaminen vuonna 1989 osoittaa, että iirin merkityksen ovat ymmärtäneet Ison-Britannian valtaapitävätkin. Toisaalta Ultach-trusti, jonka johtokuntaan kuului ainakin aluksi unionistipoliitikoita, muttei ainoatakaan tunnustautunutta tasavaltalaista, ei ole saanut osakseen kaikkien katolisten iirinpuhujien luottamusta. Jos IRA:ta syyttelevät kielen "kaappaamisesta" poliittisiin tarkoituksiin monet maltilliset ja tasavaltalaista radikalismia vieroksuvat iirinpuhujat, niin aivan yhtä lailla tasavaltalaismieliset ovat epäilleet Ultach-trustia brittien vastaavanlaiseksi juoneksi. Tällaiset aavistukset saivat pontta ns. Glór na nGael -jupakasta. Glór na nGael tarkoittaa "Gaelien ääntä"; itse asiassa se on koko Irlannin laajuinen kilpailu, jossa palkitaan kunakin vuonna iirin kielen asiaa keskuudessaan etevimmin edistäneet kylät, korttelit ja kulmakunnat. Katolisen Länsi-Belfastin iirinkieliset perustivat vuonna 1982 kattojärjestön kaikille kieliprojekteilleen, järjestön, jonka nimeksi myös tuli Glór na nGael, koska sen alkuperäinen päätehtävä oli varmistaa alueen mahdollisuudet osallistua kilpailuun ja sijoittua hyvin. Vuonna 1990 Länsi-Belfastin Glór menetti valtionapunsa, jolla oli maksettu mm. iirinkielisten lastentarhanopettajien palkkoja. Päätös tehtiin pian sen jälkeen kun kilpailun pääpalkinto oli tullut Länsi-Belfastiin: tällöin järjestöä oli nimenomaan kehuttu sen ansioista iirin kielen levitytämisessä myös protestanteille: Glór oli mm. järjestänyt iirin kursseja neutraaleilla alueilla, jotta molemmat kansanryhmät voisivat yhdessä opiskella kieltä. Glórilta vietiin avustukset, koska sitä epäiltiin IRA:n peitejärjestöksi; asiallisia perusteita syytökselle ei kuitenkaan koskaan kuultu julkisuudessa, ja jäsenet saattoivat vain ihmetellä, mistä päin nyt tuuli. Monet viittasivat katkerina Ultach-trustin vastikäiseen perustamiseen ja arvelivat viranomaisten pyrkivän siirtämään iiriasian spontaaneilta kansalaisjärjestöiltä omalle bulvaanilleen. Glór sai apurahansa takaisin sinnikkäästi puolitoista vuotta kampanjoituaan, mutta syytä niiden palauttamiselle kuului yhtä vähän kuin aiemmalle pidättämiselle. Sekä Glór na nGael että Ultach-trusti jatkavat toimintaansa, eikä yhteistyötäkään ole vieroksuttu. Trustin ja iirinpuhujien katolisen enemmistön välillä vallitsee kuitenkin yhä tietty jännite, sillä jos trusti pyrkiikin yhtä lailla avustamaan iirinkielisyyshankkeita molempien väestöryhmien keskuudessa, niin tasapuolisuuden - tai "arvostuksen pariteetin" (parity of esteem), kuten paikallisella hallintoslangilla sanotaan - oikeasta määritelmästä voi aina kehittää riitaa. Siinä missä katolisen Länsi-Belfastin asukkaat ovat onnistuneet luomaan kaupunkiinsa ensimmäisen uuden iirinkielisen alueen, Shaw's Roadin, perinteisten "Gaeltachtien" ulkopuolelle, protestanttiset iirinharrastajat näkevät oman kielenopiskelunsa usein vain klassiseen musiikkiin ja postimerkkeilyyn verrattavana kulttuuripuuhasteluna. Iirin elvyttäminen näyttää heistä epärealistiselta, koska heidän omilla asuma-alueillaan ei kieltä näe eikä kuule. Shaw's Roadilla ollaan epäilemättä käärmeissään siitä, että heidän kokonainen spontaanisti kehittynyt miljöönsä kauppoineen, kapakkoineen, kouluineen ja lastentarhoineen pannaan samalle viivalle jonkun takan ääressä yksikseen Ulsterin klassikkorunoilijoita tavailevan proden näpertelyn kanssa. Vanha pohjoisirlantilainen tapa nähdä kaikki väestöryhmien väliset suhteet köydenvetona, jossa vain toinen osapuoli voi voittaa, näkyy tässäkin: se mitä nuo saavat on meiltä poissa. Ilmassa on toki raikkaampiakin tuulia: protestanttiset iirinpuhujat ovat vetäneet puoleensa tiedotusvälineiden mielenkiinnon ja osoittaneet, että iiriksi on mahdollista olla unionisti ja protestantti. Ronski vanha presbyteeripastori Cosslett Ó Cuinn, joka teki kunnioitusta herättävän elämäntyön mm. iirintämällä Uutta testamenttia kreikasta ja villin lännen seikkailuja espanjasta sekä keräämällä talteen Itä-Ulsterin nyttemmin kadonneiden murteiden folklorea, irvaili vuonna 1992 pitämässään esitelmässä, että ensimmäiset hänen iiriksi oppimansa sanat olivat "Go hIfreann leis an Phápa" - "helvettiin paavi". Pastorin huumorintajusta voi olla monta mieltä, mutta ainakin hänenlaisensa yksinäiset puurtajat ovat onnistuneet ylläpitämään jonkinlaista - mutta suurelle yleisölle valitettavan tuntemattomaksi jäänyttä - protestanttista iirinkielisyystraditiota. Tietoisuus sellaisen perinteen olemassaolosta on tärkeää nykyisille iiristä kiinnostuneille protestanteille, jotta he voisivat voittaa epäluulonsa ja tyydyttää uteliaisuutensa: traditioon vetoamalla he pystyvät myös vaientamaan toisten protestanttien syyttelyt petturuudesta, katolisten mielistelystä ja IRA:n kielen opiskelusta. Onhan "traditio" loppujen lopuksi se iskusana, jota toistelemalla konfliktin molemmat osapuolet ovat aina perustelleet olemassaolonsa. Monet protestantit suhtautuvat kuitenkin yhä vastenmielisesti tai pelokkaasti kaksikielisiin kyltteihin ja iirin näkymiseen julkisuudessa. Jopa hyvän joulun toivotukset julkisella paikalla iiriksi saattavat herättää protestanttipoliitikkojen epäluulon, ja siellä missä kaksikieliset tienviitat osoittavat protestanttisille alueille, ne käydään pimeän turvin usein kaatamassa tai maalaamassa peittoon. IRA:n kannattajien seinämaalaussymboliikkaan kuuluvat varsin oleellisena osana iirinkieliset iskulauseet - usein kömpelösti englannista käännetyt - ja tämä saa monet protestantit automaattisesti provosoitumaan ja närkästymään mistä tahansa iiriksi kirjoitetusta - jopa kadunnimistä. Tämä on valitettava osa Pohjois-Irlannin katkeruudentäyteistä ilmapiiriä, eikä asiaan varmaankaan tule kovin oleellista muutosta ennen kuin rauhalliset olot vakiintuvat. IRA:n ensimmäisestä aselevosta saakka kourallinen protestanttisia kouluja on vaivihkaa opettanut iiriä valinnaisaineena, mutta kuvaavaa on, että niin opinahjojen kuin opettajienkin nimet on pidetty tarkkaan salassa. Kun iirinkielinen aikakauslehti Cuisle - "Pulssi" tai "Valtimo" - teki kokeilusta jutun, ainoa opettaja joka suostui esiintymään omalla nimellään ja poseeraamaan valokuvissa, oli unionistisen Belfast News Letter-lehden toimittaja, kuuluisa iirinkielinen protestantti Ian Malcolm, jolla ei ollut enää mitään menetettävää, koska koko Pohjois-Irlanti tietää jo hänen iirintaidostaan. KIRJALLISUUTTA TÄHÄN LUKUUN:
|